Pirttihirmu opettelee elämää

Jouduin lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi ulkomaan matkalla, ja tapahtuma jätti muhun isot arvet. Haluan nyt vihdoin kirjoittaa aiheesta julkisesti, sillä viimeisen kuukauden aikana oon saanu ammattiapua näiden arpien hoitoon.

Avun pyytäminen ja sen vastaanottaminen on ollut pelottavaa, ja tässä viime aikoina onkin tullut itkettyä paljon, kun omia, 20 vuotta vanhoja luurankoja on kolisteltu kaapeista ulos.

Kaikesta itkusta ja pelosta huolimatta päällimmäisenä fiiliksenä on kuitenkin se, että tätä tekstiä kirjoittaa nyt helkkarin paljon vahvempi nainen kuin mitä se sama nainen oli vielä kuukausi sitten.


Avun hakeminen

14. päivä lokakuuta istuin bussissa matkalla kotiin, kun päätin usean henkilön rohkaisemana soittaa Tukinainen ry:n kriisipäivystysnumeroon ja pyytää apua.

Bussin penkille istuuduttuani aloitin selailemalla kännykällä Tukinaisen verkkosivuja ja mietin, mistä löydän oikean numeron, johon soittaa.

Heti etusivulla näkyvä kriisipäivystyslinja kuulosti jo sanana omaan korvaan pelottavalta, ja ajattelin häpeillen, etten voi omine pikku ongelmineni häiritä linjoja, jottei joku, jolla on tärkeämpää sanottavaa, jäisi takiani kuulematta.

Hetken sivuja selailtuani huomasin kuitenkin ilmoituksen suljetusta keskusteluryhmästä, joka järjestettäisiin lapsena tai nuorena seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneille naisille. Tuijotin ryhmän nimeä tovin hiljaa, ja muistan hämilläni miettineeni, että tuo ryhmä sopii mulle kuin pitkä kuono koiralle.

Sivujen alalaidassa ilmoitettiin, että lisätietoja ryhmästä saisi Tukinaisen kriisipäivystyksestä, joten rohkaistuin soittamaan pelottavaan numeroon.


Puhelimeen vastasi lempeän oloinen nainen, joka ystävällisesti tiedusteli tilannettani. Ääni täristen aloin kertomaan juuri nettisivuilta bongaamastani ryhmästä ja halukkuudestani päästä kyseiseen ryhmään mukaan.

Bussi ei ehkä ollut se otollisin paikka avautua lapsena tapahtuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta ajattelin, että fuck this shit – se on nyt tai ei koskaan.

Hiljaa itkua bussin perällä tihrustaessani kävimme pikaisesti tarinani lävitse, jonka jälkeen puhelimen toisessa päässä ollut ammattilainen kertoi, että yksi ryhmää vetävistä psykoterapeuteista olisi minuun yhteydessä lähiaikoina.

Heti seuraavana päivänä puhelin soikin, ja tällä kertaa olin onneksi toimistolla ja pääsin turvallisemmalla mielellä keskustelemaan.

Puhelu kesti vähän päälle 15 minuuttia, jonka aikana kävimme lävitse lapsuuden tapahtumia, omaa mielenterveyttäni sekä tämän hetkistä elämäntilannettani. Puhelu päättyi siihen, että sain tiedon keskusteluryhmään pääsystä.

Itkuhan siinä tuli. Taas.

Rakennetun kuplan rikkominen

Pari viikkoa myöhemmin, 31. lokakuuta seisoin Tukinainen ry:n portilla ja kävelin sisään elämäni ensimmäiseen kriisiryhmätapaamiseen. Tunnetiloina päällimmäisenä oli pelko, sillä pelkäsin helkkarin paljon sitä, mitä 20 vuotta aikaisemmin tapahtuneiden asioiden uudelleen läpikäyminen kahden ammattilaisen sekä muiden, samanlaisia asioita kokeneiden ryhmäläisten, kanssa voisi tehdä.

Rehellisesti sanottuna olin kauhuissani siitä, että menettäisin kontrollin tästä minuudesta, jota olen rakentanut viimeiset parikymmentä vuotta sen kaiken paskan ympärille, mitä piti seuraavaksi läpikäydä näissä ryhmätapaamisissa.

Hetken kuluttua istuin kuitenkin kahden psykoterapeutin sekä kolmen muun naisen kanssa huoneessa, joka tuntui sekä rauhoittavalta että turvalliselta. Kävimme heti alkuun lävitse Tukinainen ry:n toimintaa sekä tulevia ryhmätapaamisia ja niiden luottamuksellisuutta. Kenestäkään ryhmäläisestä ei jäisi tietoja systeemiin ryhmätapaamisten päätyttyä eivätkä terapeutit huomioisi meitä edes kaduilla vastaan kävellessään, mikäli emme näin haluaisi.


Tässä kohtaa mun on pakko pitää pieni tauko ja muistuttaa teitä vielä siitä, että tämä kaikki on siis täysin ilmaista meillä Suomessa. Istun turvallisesti suljetussa lapsena tai nuorena seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneille naisille tarkoitetussa keskusteluryhmässä kahden ammattilaisen sekä kolmen muun samaa kokeneen naisen kanssa, ja mulla on aivan huikean rohkaistunut – vaikkakin pelottava – olo ja saan mieletöntä ammattiapua ja vertaistukea näiltä upeilta naisilta.

Jos ikinä mietitte, että mitä Suomi on tehnyt oikein, niin tämä on yksi niistä asioista.

Viha voimaannuttaa

31. päivä lokakuuta opin myös olemaan vihainen. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin raivoisssani sen pikkutytön puolesta, joka minä olin kymmenvuotiaana, kun aikuinen ihminen kävi minuun käsiksi, rikkoi rajojani, särki lapsuuteni ja esitteli seksuaalisuuden minulle liian aikaisin. Se pikkutyttö jäi silloin ilman tukea, eikä kukaan tuolloin katsonut sitä pientä tyttöä silmiin ja kertonut, että ”Hei! Sulle tehtiin väärin”.

Se pieni tyttö jatkoi kasvuaan vähän rikkinäisenä, häpeillen, vatsaa pistellen ja itseään syyttäen.

Toisaalta se pikkutyttö kasvoi myös aikuiseksi naiseksi, joka ymmärtää, miltä tuntuu, kun rajoja rikotaan. Omia rajojaan se aikuinen nainen ei kaikesta huolimatta osaa nykyäänkään oikein kunnolla itselleen asettaa, koska se samainen pikkutyttö siellä kaiken alla menee edelleenkin aika helposti lamaannuttavaan paniikkiin, kun joutuu epämukavaan tilanteeseen.

Se pikkutyttö sanoo kuitenkin nyt naisena, että tällaista tapahtuu aivan liian usein, niin tytöille kuin pojillekin, niin naisille kuin miehillekin.

Ja se, että sitä tapahtuu, on väärin.

Ei ole sellaista kuin ”jälkiä jättämättä”

Pelkästään mua katsomalla on vaikea ymmärtää seksuaalisen hyväksikäytön jättämiä jälkiä, niin ajattelin jakaa teidän kanssanne torstaina Tukinainen ry:n ryhmätapaamisessa piirtämäni omakuvan ruumiistani.

Kyseessä oli tehtävänanto, jonka tarkoituksena oli ilmaista omaa kehonkuvaa ja sen tuntemuksia. Tehtävänanto oli hyvin vapaa, ja ainoana kriteerinä oli, että oma ruumis piti piirtää mustalla tussilla, ja muutoin sai vapaasti käyttää muita värejä.

Piirtämisen jälkeen kiinnitimme kaikkien omakuvat seinälle ja kävimme ne yksitellen lävitse niin, että kaikki paitsi kuvan piirtäjä saivat kertoa tuntemuksiaan kyseisestä kuvasta ja lopuksi kuvan piirtäjä pääsi vielä itse avautumaan omista tuntemuksistaan.

Heti, kun oma kuvani oli seinällä, alkoi itsellä nousta pala kurkkuun. Tuntui pahalta katsoa tuota kuvaa ja miettiä, kuinka monta ”heikkoa kohtaa” mussa on. Punaisen värin käyttäminen näiden heikkojen kohtien korostamiseen tuntui luonnolliselta, sillä värinä punainen on voimakas ja yhdistän sen muutoinkin helposti kipuun.

Kun muut ryhmäläiset sekä ryhmän vetäjät kävivät kuvaani lävitse, tunsin samalla jotenkin äärettömän surumielistä onnea, kun he osasivat pukea omia hiljaisia tunnetilojani konkreettisiksi sanoiksi. Tuntui mahtavalta kuulla ja tuntea, kun mua ymmärretään.

Painolastista pääseminen

Varmatenkin pahin asia, mitä lapsena hyväksikäytetyksi joutuminen on aiheuttanut mulle on ollut se, että lamaannun edelleenkin helposti, kun joudun epämiellyttävään tilanteeseen. Saatan käyttäytyä tällaisessa tilanteessa todella ystävällisesti ja ehkä näyttääkin ulospäin täysin normaalilta, mutta sisältä mun koko ruumis on yliherkkä, ja tunnen, haistan ja näen kaiken tarkasti. Näihin tilanteisiin joutumisesta jää mulle usein todella voimakkaat muistot, joista on tosi vaikea päästä eroon.

Tällaisessa lamaannuttavassa pelkotilassa on myös lähes mahdotonta puolustaa omia rajojaan ja yrittää kertoa toiselle, että nyt pitää ottaa etäisyyttä. Tuntuu vain siltä, että oma ruumis pettää mut ja oon täysin muiden ohjailtavissa.


Mulla on nyt takanani neljä ryhmätapaamista, ja kolmannen kerran jälkeen pääsin samalla viikolla kokemaan konkreettisesti sen, kuinka paljon hyötyä tästä ryhmästä on ollut mulle. Jouduin nimittäin tuolla kyseisellä viikolla itselleni pelottavaan tilanteeseen, ja sain ensimmäistä kertaa elämässäni sanottua itse siinä tilanteessa ja hetkessä, että nyt mulla on aivan liian epämukava olo, ja haluan pois.

Kaiken kaikkiaan tilanteen hoitaminen ei ollut vielä mikään nappisuoritus, mutta mun mittapuulla se merkitsi lähes samaa, kuin olisin laskeutunut kuuhun. Sen hetken jälkeen tiesin, että jumalauta mä vielä nousen tästä.

Missä menee sun rajat?

Varmaan ehkä paskimpia asioita, mitä tällaisten asioiden kertominen voi saada aikaan muissa on se, että ihmiset alkavat välttelemään sua siinä pelossa, että he pelkäävät rikkovansa sun ”erityisherkkiä” rajoja.

Todellisuus on kuitenkin se, että meillä kaikilla on aika lailla nämä täysin samat rajat, mitä tulee meidän henkilökohtaiseen koskemattomuuteen. Näiden rajojen tunteminen ei vaadi mitään Mensan jäsenyyden läpäisevää älykkyyttä, vaan näiden rajojen ymmärrys muodostuu meistä suurimmalle osalle luonnostaan.

Ja jos ikinä epäilet, että jonkun rajoja ylitetään, niin ole kiltti ja mene siihen väliin. Se henkilö saattaa hyvinkin olla epämukavassa tilanteessa, josta ei välttämättä uskalla poistua ilman, että joku tulisi siihen avuksi.

Voimakkaampi Pirttihirmu

Onneksi se, että mulle on tehty väärin joskus, ei tarkoita sitä, että mä tulen olemaan rikki lopun ikääni.

Elämässä tulee näitä mullistavia hetkiä, kun kaikesta pelosta ja kivusta huolimatta sitä huomaa kasvavansa ja kehittyvänsä niin henkisesti kuin fyysisesti. Joskus me ollaan niin vahvoja, että pystytään siihen muutokseen yksinkin, mutta usein me tarvitaan siihen apua. Se apu voi tulla lähipiiristä tai täysin tuntemattomalta henkilöltä, mutta tärkeintä on se, että me itse uskalletaan tarttua siihen apuun.

Pelkästään avun tarpeen myöntäminen ja sen pyytäminen voi olla todella vaikeita asioita, ja mä syvästi toivon, että voin tällä mun kirjoituksella rohkaista edes yhtä sellaista ihmistä, joka on kokenut samaa, ja joka ei ole uskaltanut vielä pyytää apua.

Lupaan, että asioista puhuminen keventää sitä raskasta taakkaa, mitä tulee muutoin yksin kannettua. Siellä harteilla painaa liian usein myös voimakas häpeän tunne, joka ei sinne kuulu, mutta josta myös voi päästä, kunhan vain uskaltaa pyytää apua.

Pirttihirmun parhain saavutus, onni.

Kiitos

Tähän loppuun haluaisin vielä kiittää koko sydämestäni seksuaaliterapeutti Marja Kihlströmiä, joka katsoi mua silmiin ja sanoi ”Hei! Sulle tehtiin väärin”,  Tukinainen ry:n psykoterapeutteja Marja Sieranojaa ja Tuula Stenrothia, mun kolmea rohkeaa ja vahvaa kohtalontoveria, rakasta marmoripossuani, parasta ystävääni ja keskustelukumppaniani Johannaa sekä mun muuta lähipiiriäni, erityisesti mahtavia työkavereitani.

Te autatte mua kasvamaan vahvemmaksi ihmiseksi. ❤


Jos olet kokenut seksuaalista väkivaltaa ja/tai hyväksikäyttöä, voit soittaa Tukinainen ry:n maksuttomaan puhelinnumeroon 0800-97899 (Ma-to klo 9-15, viikonloppuna ja pyhinä sekä niiden aattoina klo 15-21). Langan toisessa päässä puheluun vastaa koulutettu ammattilainen, joka ymmärtää, mitä sä olet kokenut ja miltä susta tuntuu, ja sama henkilö osaa myös neuvoa, mitä tehdä seuraavaksi. Ja kuten munkin tilanteessa; vaikka siitä tapahtuneesta olisikin jo kulunut aikaa, niin koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää apua.

Mä voin mielelläni myös kuunnella, jos haluat puhua. ❤

 

Rakkain terveisin,
Pirttihirmu

Kuuhun päässyt Pirttihirmu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.